Suunnattoman syyllisyyden vallassa

Kun rouva Hartford-Jones hymyili, hänen terävähköt piir­teensä sulivat pehmeämpiin ja pyöreämpiin kaarteisiin jotka saivat Culpepperin automaattisesti ajattelemaan Batsebaa. Sa­lomon äiti oli varmastikin ollut juuri tuollainen nainen, hän ajatteli. Lujatahtoinen, mutta silti lämmin ja hyvä, luonteikas ja myötätuntoinen.

— Ettekös te ole varsin nuori yliperämieheksi? nainen sanoi ja ryhtyi mittailemaan tätä miellyttävää, pulleahkoa nuoru­kaista jonka tummat kiharat putosivat viehättävästi otsalle.

Culpepper punastui. — Kolmekymmentäkolme, hyvä rou­va.

— Näytätte nuoremmalta. Nainen sulki silmänsä ja veti sy­vään ja nautiskellen henkeä. — Täällä merellä te varmaan elät­te onnellista elämää.

Culpepper ei keksinyt mitään sanottavaa. Suunnattoman syyllisyyden vallassa hän katseli miten naisen pienet kiinteät rinnat liikahtelivat ohuen puuvillapaidan alla. Nännit piirtyi­vät kiihdyttävästi esiin ja sojottivat kohti tyrmäävän uhmak­kaasti. Ehkäpä tämä ei ollutkaan Batseba, Culpepper ajatteli. Ainakin hänellä oli Salomen rinnat. Culpepper pakotti katseensa rinnoista naisen kasvoihin ja huomasi että tämä katseli häntä yllättävän lämpimästi hymyil­len. Hän punastui ja alkoi änkytellä anteeksipyyntöä. Nainen astahti lähemmäs ja painoi sormen hänen huulilleen.

— Rakas herra Culpepper, olen jo vienyt aivan liikaa teidän aikaanne.

— Voi ei, Culpepper ehätti sanomaan, — eihän toki. Ei lainkaan.

Heidän takaansa kuului kohtelias yskähdys, ja käännähtäes- sään Culpepper näki Tommyn tuijottavan silmät pullollaan.

— Minun vahtivuoroni, hän sanoi. Hänen katseensa käväisi rouva Hartfordissa, ja hän näytti siltä kuin ei kykenisi usko­maan näkemäänsä.

—Tarkoittaako se että olette vapaa nyt? nainen kysyi. Cul­pepper punastui ja nyökkäsi. — Sehän on suurenmoista. Käve­lemmekö vähän?

Rouva Hartford-Jones sujautti käsivartensa Culpepperin kai­naloon ja talutti tämän komentosillan poikki portaisiin. Tom­my katseli heidän menoaan äimistyneen epäuskoisena ja meni sitten ruorimiehen luo.

— Näitkö sinä tuon?

— Minä näin sen mutta en vieläkään usko sitä.

— Saamari! Pitäisiköhän meidän kertoa kapteenille?

— Mitä siitä voi sanoa?

— Totta, Tommy sanoi rypistäen otsaansa huolestuneesti.

— Jos minä kertoisin hänelle että Culpepper on langennut riettailuun hän luulisi että minulla on juoppohulluuskohtaus tai jotakin.

— Eihän tuo eukko ole edes hyvännäköinen.

Tommy nyökkäsi ymmällään. — Ehkä se on seonnut. On­han tämä sentään ollut aika helvetillinen päivä. Ensin ne ruu­miit ja sitten kapteeni rupeaa raittiiksi ja sitten me hyökätään sen väärän aluksen kimppuun. Ehkä se oli liikaa sille ja siltä meni järki.

— Sitten on akaltakin mennyt järki, ruorimies julisti var­masti. — Olisit nähnyt miten ne katseli toisiaan.

— Ja näin pitkän ajan jälkeen, Tommy sanoi, ja ihmetys soinnahd hänen äänessään. — Kaikkien niiden vuosien jäl­keen ja kaikkien niiden tyttöjen jälkeen joita me on pantu tyr­kylle. Helkutti, mehän kerran pantiin sen sänkyynkin yksi Tor- tolalla ja se kiljui kuin pistetty sika.

He katsoivat toisiinsa päätään puistellen.

— Että onkin osannut olla helvetillinen päivä, ruorimies sa­noi. — Tosi helvetillinen.