Baarikaapin tyhjät hyllyt

Sitä melkein ryhtyy arvioimaan sisustusta, esineitä ja henkilökohtaisia tavaroita uudelleen omistajien peittelemättömän ylpeyden ja tyytyväisyyden valossa! Etsiiköhän mies seksiseuraa? »Eihän se heidän vikansa ole», minä saatan ajatella ylevästi samalla kun kenties sytytän valon baarikaappiin, jonka melkein tyhjät hyllyt kiiltelevät seinähyllystön keskellä. Kenties punertava loisteput­ki heijastelee kauneuden rakkautta ja onnen kaipuuta yhtä todenmukaisesti ja tehokkaasti kuin tyylihuone­kalut ja aidot taideteoksetkin?

Ja oikeastaan minä tunnenkin oloni kaikkein par­haaksi sellaisissa paikoissa, missä saatan tuntea itseni asukkaita paremmaksi ja paistatella sen suvaitsevai­sen hyvän tahdon hohteessa, jota tunnen noita ihmi­siä kohtaan, joiden kanssa käyn äänetöntä keskuste­lua. Hyvinvoivien ihmisten luona on toisenlaista. Siellä minä törmään kalliiseen ja aitoon ylellisyyteen, rikkauden varauksettomaan ruokahaluun, joka koh­distuu kaikkeen eksklusiiviseen kynnysmatosta aina kylpyhuoneen varusteisiin, ja se tekee minut epävar­maksi.

rakennuksiaMinä tunnen, että minun vainuni, minun hy­vä makuni ei riitäkään. Rikas koti antaa minulle sen vaikutelman, että siellä on paljon sellaista, mitä minä itse, seksiseuraa kaipaava varas, en osaakaan pitää arvossa, että sitä mikä todella jotain merkitsee — tyyliä, kulttuuria, koko ilmapiiriä — ei voikaan varastaa, viedä pois ja kaupata. Sellainen tekee minut neuvottomaksi ja turhautu­neeksi, ja saattaa käydä niinkin, että varastan sellai­sista huoneistoista esineitä, joista tiedän myydessäni saavani vain murto-osan niiden arvosta ja joiden myymiseen kenties liittyy jopa riski. Teen sen uhmamielellä aivan kuin haluaisin päästä osalliseksi tästä saavuttamattomasta, tästä tasosta, joka sellaisille pai­koille antaa leimansa ja josta kaikesta minä olen niin etäällä…

On kuitenkin pelkkä sattuma, jos osun rik­kaaseen kotiin, eikä niin käy useinkaan. Rikkaiden luota varastavilla on tietysti mahdollisuus hyviin an­sioihin, mutta myös riski on suurempi. Minä en etsi­kään sellaisia paikkoja, pikemminkin päinvastoin. Niistä ei esimerkiksi löydy juuri koskaan rahaa. Pankkikirjoja kyllä ja pankkikortteja. Mutta ei käteis­tä. Rikkaat pitävät hyvää huolta rahoistaan. Arvoesi­neitä on paljonkin, mutta niiden kaupittelu on vaa­rallista. Esimerkiksi taideteosten myyminen vaatii erikoissuhteita. Ja miten niitä kuljettaisi pienessä asiakirjasalkussa? Sitä paitsi on otettava huomioon, että tällaiset varkaudet ilmoitetaan poliisille. Rikkaat ovat tarkkoja siitä mitä he omistavat. Asia on toisin, kun kysymyksessä ovat äkkirikkaat tai sellaiset, jotka eivät olekaan todella rikkaita, vaikka mitä ankarimmin pyrkivät sitä olemaan, ja jotka luulevat hyvinvoinnin merkitsevän yltäkylläisyyttä ja tuhlailua.

Ei, minä pysyttelen suurin piirtein omalla tasollani eli valitsen kohteikseni sellaisten ihmisten asunnot, joita kohtaan voin tuntea ylemmyyttä ja samalla mel­koista myötätuntoakin. Se on varminta. Sillä tavoin tilanne on minun hallinnassani. Sellaiset ihmiset tus­kin edes tietävät, että olen vieraillut heidän asunnos­saan heidän etsiessä seksiseuraa. Olen kuulevinani heidän sanovan: »Mihin ih­meeseen minä senkin panin? Kuka kummassa senkin on hukannut vai onko se…?»

Sellainen lämmittää minun sydäntäni. Tekisi mel­kein mieli mennä takaisin ja sanoa: »Minähän se olin, ja tässä minä olen. Olkaa hyvä, tässä on se mitä etsit­te!» Mutta sellainen olisi tietysti typerää. Minähän saan esineiden välityksellä yhteyden ihmisiin, pa­remman ja todenmukaisemman yhteyden kuin jos ta­paisin heidät kasvoista kasvoihin, ja esineiden välit­tämä yhteys on vähemmän rasittava ja velvoittava. Se on minun johdonmukainen kokemukseni.

Tavallisesti syön lounasta ravintola ’Bel Amissa’, joka on melko vaatimaton ja persoonaton paikka Majorstuenin lähellä. Se on kyllin kaukana minun tavallisista metsästysmaistani ja sopivan matkan päässä siltä alu­eelta, jolla minä asun (asun näet Skoyenissä viisiker­roksisessa talossa — joka olisi ihanteellinen kohde, jos en itse asuisi siinä — kaksiossa, jonka hankki entinen työnantajani). Annan arvoa tällaiselle asialle, tietynlaisten vakiintuneiden tapojen noudattamiselle, sillä se luo eräänlaista pysyvyyden tunnetta niin ulospäin kuin itsellenikin, mutta samalla minun on rajoitettava säännönmukaisuuteni sellaisiin paikkoi­hin, missä on mahdollisimman epätodennäköistä, et­tä minun muuten tapaamani ihmiset kohtaisivat ja tunnistaisivat minut — tarkoitan ihmisiä, joita tapaan aamuisin raitiovaunussa tai tiedustelukierroksillani tai jotka ovät naapureitani samassa kerrostalossa.

Suunnattoman syyllisyyden vallassa

Kun rouva Hartford-Jones hymyili, hänen terävähköt piir­teensä sulivat pehmeämpiin ja pyöreämpiin kaarteisiin jotka saivat Culpepperin automaattisesti ajattelemaan Batsebaa. Sa­lomon äiti oli varmastikin ollut juuri tuollainen nainen, hän ajatteli. Lujatahtoinen, mutta silti lämmin ja hyvä, luonteikas ja myötätuntoinen.

— Ettekös te ole varsin nuori yliperämieheksi? nainen sanoi ja ryhtyi mittailemaan tätä miellyttävää, pulleahkoa nuoru­kaista jonka tummat kiharat putosivat viehättävästi otsalle.

Culpepper punastui. — Kolmekymmentäkolme, hyvä rou­va.

— Näytätte nuoremmalta. Nainen sulki silmänsä ja veti sy­vään ja nautiskellen henkeä. — Täällä merellä te varmaan elät­te onnellista elämää.

Culpepper ei keksinyt mitään sanottavaa. Suunnattoman syyllisyyden vallassa hän katseli miten naisen pienet kiinteät rinnat liikahtelivat ohuen puuvillapaidan alla. Nännit piirtyi­vät kiihdyttävästi esiin ja sojottivat kohti tyrmäävän uhmak­kaasti. Ehkäpä tämä ei ollutkaan Batseba, Culpepper ajatteli. Ainakin hänellä oli Salomen rinnat. Culpepper pakotti katseensa rinnoista naisen kasvoihin ja huomasi että tämä katseli häntä yllättävän lämpimästi hymyil­len. Hän punastui ja alkoi änkytellä anteeksipyyntöä. Nainen astahti lähemmäs ja painoi sormen hänen huulilleen.

— Rakas herra Culpepper, olen jo vienyt aivan liikaa teidän aikaanne.

— Voi ei, Culpepper ehätti sanomaan, — eihän toki. Ei lainkaan.

Heidän takaansa kuului kohtelias yskähdys, ja käännähtäes- sään Culpepper näki Tommyn tuijottavan silmät pullollaan.

— Minun vahtivuoroni, hän sanoi. Hänen katseensa käväisi rouva Hartfordissa, ja hän näytti siltä kuin ei kykenisi usko­maan näkemäänsä.

—Tarkoittaako se että olette vapaa nyt? nainen kysyi. Cul­pepper punastui ja nyökkäsi. — Sehän on suurenmoista. Käve­lemmekö vähän?

Rouva Hartford-Jones sujautti käsivartensa Culpepperin kai­naloon ja talutti tämän komentosillan poikki portaisiin. Tom­my katseli heidän menoaan äimistyneen epäuskoisena ja meni sitten ruorimiehen luo.

— Näitkö sinä tuon?

— Minä näin sen mutta en vieläkään usko sitä.

— Saamari! Pitäisiköhän meidän kertoa kapteenille?

— Mitä siitä voi sanoa?

— Totta, Tommy sanoi rypistäen otsaansa huolestuneesti.

— Jos minä kertoisin hänelle että Culpepper on langennut riettailuun hän luulisi että minulla on juoppohulluuskohtaus tai jotakin.

— Eihän tuo eukko ole edes hyvännäköinen.

Tommy nyökkäsi ymmällään. — Ehkä se on seonnut. On­han tämä sentään ollut aika helvetillinen päivä. Ensin ne ruu­miit ja sitten kapteeni rupeaa raittiiksi ja sitten me hyökätään sen väärän aluksen kimppuun. Ehkä se oli liikaa sille ja siltä meni järki.

— Sitten on akaltakin mennyt järki, ruorimies julisti var­masti. — Olisit nähnyt miten ne katseli toisiaan.

— Ja näin pitkän ajan jälkeen, Tommy sanoi, ja ihmetys soinnahd hänen äänessään. — Kaikkien niiden vuosien jäl­keen ja kaikkien niiden tyttöjen jälkeen joita me on pantu tyr­kylle. Helkutti, mehän kerran pantiin sen sänkyynkin yksi Tor- tolalla ja se kiljui kuin pistetty sika.

He katsoivat toisiinsa päätään puistellen.

— Että onkin osannut olla helvetillinen päivä, ruorimies sa­noi. — Tosi helvetillinen.

Tarjous seiska kannella

Culpepper katseli auringon rippeiden katoamista meren hehkuvanpunaiseen loistoon, haisteli ilman leutoa uhoa kun kos­teus viileni ja väistyi niin että päivän tuoksut tiivistyivät entistä täyteläisemmiksi. Oli tarjouksen hetki, hänen lempi tuokionsa jolloin hän asteli seiska tarjous kannella, avasi raamatun umpimähkään ja lausui siitä mielessään vilkaisten kirjaan vain silloin tällöin muistiaan virkistääkseen. Hän hymyili ja mumisi: —Ja teidän silmänne aukenevat ja te tulette Jumalan kaltaisiksi.

— Anteeksi kuinka?

Hän käännähti ja huomasi katsovansa varsin epätavallista naista. Lukuun ottamatta paljaita jalkoja ja 7 päivää kauhtuneita haala­reita jotka oli kääritty ylös polviin hänellä oli oudon määräävät piirteet ja pistävänharmaat silmät. Hänen tukkansa oli ruskea, ohimoilla oli vivahdus harmaata ja leuka työntyi terävästi esiin kalpeasta ohuesta kaulasta. Noita kasvoja ei käynyt aliarvioimi­nen, Culpepper päätteli.

— Anteeksi, hän sanoi. — Minä vain lausuin ääneen.

— Ensimmäistä Mooseksen kirjaa varmaankin?

— No, niin juuri. Culpepper katsoi muualle, sillä hänen oli vaikea katsoa naista pitempään silmiin. — Täällä seiska tarjous kannella on sellainen ilta.

— Joillekin kenties, nainen kivahti. —Joillekin toisille se voi olla varsin pelottava.

— Hyvä rouva, ei täällä ole mitään pelättävää, Culpepper ehätti sanomaan.

— En minä sanonutkaan että minä pelkään. Minä ajattelin niitä kahta tyttöparkaa jotka ovat hysterian partaalla vain ajatellessaankin sitä että he saattavat toistamiseen joutua niiden saksalaisraakalaisten maalitauluksi. Minä en voi käsittää kuin­ka mies voi lausua raamattua ja silti lähteä mokomaan yrityk­seen mukanaan kolme avutonta naista jotka eivät muuta toivo kuin rauhaa ja hyvää tahtoa.

— No kas, katsokaahan kun kapteeni päätti niin. Operaatio kestää 7 päivää.

— Niinkö? nainen sanoi ja katsoi Culpepperiä tarkemmin.

— Ettekö te olekaan kapteeni?

— En hyvä rouva. Minä olen yliperämies Culpepper.

— Vai niin. Katse suli hiukan, ja hiven lämpöäkin ilmestyi siihen kun nainen huomasi miten hermostunut Culpepper oli.

— Siinä tapauksessa minun lienee parasta puhua kapteenin kanssa.

— Hän on hytissään, Culpepper vastasi ja epäröi sitten ah­distuneen näköisenä. — Mutta… jos suotte anteeksi sanani, tämä ei taida olla paras mahdollinen hetki asiasta keskustele­miseen.

— Niinkö? Kulmakarvat kohosivat kuninkaallisesti. — Ja saanko kysyä miksi ei?

— Kapteeni on hivenen tolaltaan. Hankala päivä, ja suoraan sanoen hän voi olla hiukan äkkipikainen, sillä tarjous ei miellytä häntä.

— Sen verran meillä sitten ainakin on yhteistä, nainen sanoi ärhäkästi. —Joka tapauksessa sille miehelle on sanottava etten minä aio sallia että minut viskataan etulinjaan hänen oikus­taan.

— Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssanne, hyvä rouva. Itse asiassa olisin valmis menemään niinkin pitkälle että sanoi­sin ettei niin hurmaavan olennon kuin te tulisi olla tällä aluk­sella tai ainakaan seiska tarjous lainkaan.seven seas cruiser

Vesiselvä porukka

– Minä pyydän häntä lähettämään keittoa ja kahvia sinne alas. Juokaa ensin kahvi ja sitten keitto. Meidän pitää kaikkien olla selvin päin tänä iltana.

– Ja mitäs vittua tuo muka meinaa?

Culpepper irvisti. — Se merkitsee sitä että kello on kuusi, ja te olette juovuksissa. Ainoa ero tämän ja eilisen päivän välillä on se että feikki muut ovat selviä. Varsinkin kapteeni. Jos hän saa tietää että olette juovuksissa hän tulee sinne alas ja pelaa palloa lääkkeillänne. Tuliko selväksi, McVay?

Hän painoi tulpan paikalleen ennen kuin skotti ehti karjais­ta vastauksen.

Suurin osa miehistöä istuskeli messikannella lohduttomina ryhminä. He olivat tuskin koskeneet chlipapuihin ja maustet­tuihin lihapulliin. Ruorimiestä ja kahta kattilamiestä lukuun ottamatta Tinkerbellen koko miehistö oli siellä. He olivat kes­kustelleet pinteestään kasvavan masennuksen vallassa jo tun­nin verran ja tulleet siihen tulokseen että joko kapteeni oli saa­nut hermoromahduksen tai sitten he näkivät näkyjä.